Oli pimeä syksyinen ilta, kun palasin junalla viikonlopun vietosta opiskelukämpälle. Asemalaiturilla huomasin kauhukseni, että kulmakunnan katuvalot olivat sammuneet. Seisoin yksin pilkkopimeällä laiturilla, ja muut matkustajat kävelivät reippaasti poispäin. Ymmärsin välittömästi, että nyt on riennettävä edessä kuuluvien askelten perään, muuten jään tähän loppuyöksi. Siinä sokkona rynnätessäni tajusin, että valkoisen kepin on tästedes aina oltava laukussa apuun otettavaksi.
Keppi kulkikin siitä alkaen aina mukana. Alussa se pysyi kassissa. Kyllähän minä näin kulkea ihan hyvin varsinkin, kun vähän ennakoin ja suunnittelin ja vielä vähän järjestelin asioita sopiviksi. Ihmettelin, miksi näkevät ihmiset kuitenkin törmäävät minuun varsinkin ruuhkassa, kunnes käsitin sen johtuvan omasta omituisesta katseen suuntauksestani. Minulta nimittäin katosi keskeinen näkö ensimmäiseksi. Näin ihan hyvin, kun katsoin hieman sivuun kulkusuunnasta. Sain kuulla monenlaisia kommentteja ja tiuskaisuja. Ihmiset luulivat minua humalaiseksi tai muuten edesvastuuttomaksi.
Niinpä kaivoin kepin kassista. Tarkkailin ihmisten reaktioita ja luovuin aika ajoin uudelleen sen käytöstä, kun en kestänyt nähdä vastaantulijoiden reaktioita. Kun näkökenttä kaventui entisestään, en enää nähnyt muiden ilmeitä. Pois silmistä, pois mielestä, ja keppi sai pysyvänotteen kädestäni.
Vielä tässäkin vaiheessa oli yksi ylitsepääsemätön paikka, nimittäin synnyinkotikaupunkini. En kerta kaikkiaan ilennyt ottaa keppiä siellä käteen, vaan mieluummin haahuilin pitkin katuja. Pitkällisten itseneuvottelujen jälkeen keppi kuitenkin voitti. Enää ei ole paikkaa eikä tilannetta, jossa se ei voisi olla kädessäni.
Nykyään kuljen opaskoiran kanssa, ja pääsääntöisesti keppi on laukussa. Katujen ylityksissä ja asemalaitureilla se pääsee hetkeksi omalle paikalleen. Lomamatkoilla perheeni kanssa kuljen opastuksessa enkä tarvitse keppiä kuin hetkittäin. Otan sen käteen, kun kävelen yksin turvatarkastukseen, koska silloin henkilökunta tulee luokseni ja auttaa minut portin läpi. Kun seurassani ei ole toista ladya, on minun mentävä kepin kanssa kahdestaan puuteroimaan nenääni. Yleensä joku kanssakulkija näyttää yksiön ja lavuaarin paikat ja johdattaa takaisin ovelle.
Valkoisen kepin esillä pitäminen kertoo kanssakulkijoille vaivani luonteen ja auttaa minua saamaan apua ihan pyytämättäkin. Voisin tosin kertoa myös tusinoittain tarinoita tilanteista, joissa apua on tarjottu suorastaan väkisin. Kerrankin kun pysähdyin lentoaseman putkessa korjatakseni laukun asentoa, minut nostettiin oviaukosta sisälle. Toisen kerran mummeli läähätti perässäni, että kyllä auttaisin, jos et kävelisi niin lujaa…
Millainen on hyvä valkoinen keppi?
Kävelyn apuna käytettävä valkoinen keppi ulottuu rintalastan puoleen väliin. Nopealla kävelijällä kepin on oltava hieman pidempi. Näkövammasta kertova merkkikeppi on pituudeltaan noin napaan asti, ja e on eduksi, jos se taittuu mahdollisimman lyhyeksi.
Hyviä ominaisuuksia valkoiselle kepille on keveys, tukevuus ja mekanismin näppäryys.
Kärjen materiaali ja muotoilu vaihtelevat. Itse arvostan sileää pyöristettyä ja pyörivää kärkeä. Minulle on myös tärkeää, että kokoon taitetun kepin kärki ei käänny samalle puolelle kuin kädensija. En halua koskettaa sormillani sitä osaa kepistä, joka koluaa maasta kaikki löydökset. Samasta syystä tuntuu uskomattomalta huomata, että joku laittaa taitellun keppinsä kylmän rauhallisesti pöydälle ruokalautasensa viereen.
Mistä kepin saa?
Yleensä kepin saa apuvälineenä omasta terveyskeskuksesta tai kunnasta. Keppejä myyvät useat paikat kuten Aviris, paikalliset näkövammaisyhdistykset ja Visual Focus.
Keppien hinnat alkavat muutamasta kympistä. Merkkikepit ovat halvempia kuin tukevat, kävelyyn tarkoitetut kepit. Itse ostin Retinan syyskokouksessa merkkikepiksi 49,90 euroa maksavan Visual Focuksen SiF7 kepin. Se on 90 cm pitkä ja taittuu vain 15 cm pituiseksi paketiksi. Olen ollut tähän keppiin todella tyytyväinen, ja se kulkee aina mukanani taskussa tai repussa valmiina palvelukseen.
Miten opin käyttämään keppiäni?
Valkoisen kepin käyttötekniikoiden ja itselle tärkeiden reittien ja ympäristöjen harjoitteluun on tarjolla liikkumistaidon ohjausta. Ota yhteys oman keskussairaalasi näönkuntoutukseen tai kotikuntasi sosiaalitoimen vammaispalveluihin!
Julkaistu Retina-lehdessä 2016/1