Vau:n järjestämä Repoveden syyspatikka 2010

Taksi kurvaa kotipihaan ja samalla lähtee tekstiviestini ohjaajille: ”Kotona ollaan, iso KIITOS teille ja hyvää kotimatkaa itse kullekin.”

Nostan rinkan, jo alkuperäistä keveämmän, selkääni ja napsuttelen kotiovelle. Huikkaan heit ja saan perheeni ympärille. On tainnut olla ikävä molemmin puolin.

En vielä malta laskea rinkkaa lattialle vaan fiilistelen vielä. Olipa uusi ja hieno kokemus olla metsässä 3 syksyistä yötä. Melkoinen muutos oli odotellessani kyytiä Pasilan asemalla ja miettiessäni, että tänään sitä vasta aamulla heräilin Repoveden kansallispuistossa kirkkaan Katajajärven rannalla teltassa hengitys huuruten.

Aamupala meni jo kolmen aamun kokemuksella sujuvasti Markon ja Marian keitellessä järvestä otettua vettä kiehuvaksi ja sitä sitten pikapuurojauheen päälle pakkiin ja pikakahvi porojen päälle kuksaan. Vielä muutama näkkäri aamupalajuustolla ja extrana se viimeinen grillimakkara.

Nyt kotosalla rinkka selässä alan purkaa päällimmäisiä tavaroita omiin paikkoihinsa ja sitten varsinaiseen urakkaan onkin parasta siirtyä suoraan pesukoneen viereen kodinhoitohuoneeseen.

Lasken rinkan pyykkikoria vasten ja ensimmäiseksi irrotan hyvin paketissa viihtyneet sadeasut. Ihmeiden kumma, kun näitäkään ei tarvittu. Mollukka killitteli meille koko naamallaan kaiket päivät, vaikka sillä oli hoppu mennä mailleen jo ennen kello seitsemää illalla. Kauhistuttaa ihan ajatellakin millaista olisikaan ollut palata patikalta jos olisi satanut ja myrskynnyt. Ei olisi paljoa juttu enää luistanut. Sateessa kivikkoista juurakkoa noustessa ja laskeutuessa olisi ollut liian haastavaa. Nytkin oli aika ajoin älyttömän vaativia paikkoja ainakin sokolle opasta seuratessa. Täytyy todeta että ammatti-ihminen on ammatti-ihminen näissä opastushommissakin; Maria on juuri sitä. Minulla oli napanuorana paksu kaksinkertainen kuminauha, se oli tavallista sukkanauhaa, jota olin ostanut 4 metriä käytettäväksi juniorin lahkeiden saapaslenkeiksi, mutta menikin parempaan käyttöön eli mamman opastusnapanuoraksi. Sidoin sen Marian rinkkaan kaksinkerroin ja toisesta päästä pidin kiinni ja toisessa kädessäni oli kävelysauva vaellussauvana. Tiedän kyllä että oikea vaellussauva on erilainen, mutta tämäkin kävi noviisille.

Nyt avaan rinkan ja sieltä lehahtaa aito leirinuotion tuoksu ja rehellisyyden nimissä aikas mukava hienkin pelmahdus. Pesukone alkaa täyttyä, mahtaa siemens-parka vähän köhiä uusia hajuja. Se miettinee, ettei tässä perheessä ole aiemmin tälläistä harrastettukaan. Sitten makuupussi auki ja tuulettumaan. Olipa hyvä, että sain lainaksi tälläisen pakkasessa nukkumisen kestävän makuupussin. Makuupussissa tarkeni aluskerrastolla, kunhan muisti pitää pipon päässä. Höyry vain nousi telttakankaaseen nukkujista niin, että ravistella täytyi aina aamulla ilmivedet pois.

Lopuksi vielä patikan tylsin vaihe eli lainarinkan puhdistus edessä.

Meitä lähti torstaina 30.9.2010 8 henkilön porukka ensimmäiselle Vaun järjestämälle ”heterogeeniselle” patikalle. Vaelsimme Kouvolassa, 15 neliökilometrin suuruisessa vuonna 2003 perustetussa Repoveden Kansallispuistossa.

Meissä oli eritavalla rajoitteisia patikoijia ja jokainen taivalsi tavallaan; joku reippaasti edeten ja minä opastani kuunnellen: ”oksaportaat alas, pieni ylös, kiviporras alas, kaatunut puu poikittain polven korkeudella, vähän jyrkkä alas, nelivetoa ylös parimetriä, kanto, iso kivi, aika iso alas ja superlatiivinä persmäki.”

Kuutin kanavalle oli n. 5.5 km taivalta, vain vähän haastavaa ja siellä yövyimme ensimmäisen yön. Ohje saavuttaessa: ensin teltat ja makuupaikka valmiiksi ja sitten vasta ruokatouhuihin. Alussa rinkka oli aika painava tottumattomilla olkapäillä ja olihan siinä koko patikan ruuat kantamisessa. Juomavedet päätimme ottaa järvestä, joten reppu keveni siitä jo monta kiloa.

Touhuttiin, syötiin ja jutusteltiin leirinuotion ääressä. Tutustuttiin toisiimme. Pullapoika Pekka, makean ystävä, oli ensimmäistä kertaa , kuten minäkin, tälläisellä patikalla. Aiemmin Pekka oli tutustunut retkeilyyn vain matkailuautolla liikkuen. Pekalla oli aivoverenvuodon seurauksena toisen puolen raajojen käyttö vähän kankeaa, vaikka en minä mitään liikkumisen vaikeutta hänessä nähnyt.

Tuomas, aina valmis leikinlaskuun, pelaa jalkapalloa ja sählyä kehitysvammaisten joukkueessa, oli jo konkari, ainakin minusta tuntui siltä. Ensimmäisenä tekemässä nuotiota ja järjestelemässä leiripaikkaa.

Lauri alias Late, hiihtokonkari, vain sukset puuttuivat. On ollut monesti mukana näkövammaisten patikoilla ja nyt oppaana ja tulkkina oli reippaana retkellä Minna.

Arto kaikkien polttopuiden kauhu heilumassa kirveen kanssa halkomassa puita jo seuraavillekin tulijoille. Aatu oli jo vanha tekijä: kokemusta monilta näkövammaisten patikoilta.

Maria, kaikkien tulitikkujen tuhoojatar, oli yleisavustajana ja minun kävelyoppaana ja lähti mukaan Rovaniemen liikunnanohjaajaopistosta.

Ja vielä matkanohjaajana Marko the great karpaasi, jonka piti vielä näyttää aamu-uinnillakin mallia meille.

Ensimmäinen leiripaikka oli siis Kuutin kanava, jonne oli patikka matkaa 5.5 km Lapinsalmen riippusillan lähtöpaikalta.

1912 rakennettua Kuutinkanavaa käytettiin aikanaan tukinuittoon, oikaisemaan irtouittoa Tervajärveltä suoraan Repoveden Kuutinlahteen.

Aamutoimet tehtiin rauhassa ja opetellen luonnon rytmiin. Kännyt oli parasta pitää kiinni, kun kenttä vaihteli 0 ja 1 tolpan välillä, ettei akku hurahda heti tyhjäksi.

Repoveden ylläpitäjät hoitavat hommansa loistavasti. Kaikilla leiripaikoilla oli asialliset nuotio ja puuhuusit ja polttopuita oli käytettävissä riittävästi.

Matkanjohtaja Marko kertoi aina leiripaikoilla seuraavan suunnitellun reitin ja etapin. Minäkin sokeana pysyin hyvin suunnista ja etäisyyksistä selvillä, kun sain karttaesityksen taktiilisti havainnollistettuna.

Toisena päivänä lähdettiin kohti Kirnuhuokoa ja valittavissa oli helpompi tiepohjareitti ja toisena kolmannen vaikeusasteen kipuaminen Mustajärven näkötornille. Itse kokemattomuuttani valitsin sen vaativamman ja ilman sitä valintaa olisinkin jäänyt yhtä kokemusta vaille. Sillä reitillä vasta pääsin tutustumaan niihin laskujen ja nousujen superlatiiveihin eli siihen persmäkeen ja nelivetoon. Loppumatkan sitten kyselinkin etukäteen että onko seuraava etappi samaa kuin Mustalammin vuori , joka kohoaa

Repoveden pinnasta noin 40:n metrin korkeuteen. Se olikin patikkamme vaativin osuus ja korkein paikka jossa käytiin.

Kun nyt mietin, että miksi kannatti sinne kivuta, vaikkei näköalasta kostunutkaan, niin vastaus on selvänä näkömuistissani: nyt tiedän jalkapohjien kautta millainen maasto täällä on.

Toinen leiripaikkamme oli Kirnuhuokon Kirnukankaan Laavu.

Kirnuhuokon 10 – 15 m korkeuteen nousevien kalliopaasien muodostaman katon kätköissä keiteltiin ennen vanhaan pontikkaa. Kirnun pohjalla oli aiemmin nuotiopaikka, mutta se on nykyään poistettu. Vaellusreitti Haukilammenvuoren suuntaan nousee jyrkkiä portaita Kirnun reunalta ylös.

Siellä oli upea auringonlasku ja lammen vesi oli epäilyttävän keltaista, ei hätää, suolampi ja humuspitoista. Hyvää tulee kun vähän keitetään.

Nyt leiriytyminen jo kävi sujuvasti ja ruokailun jälkeen taas tutustuttiin ja laskettiin leikkiä. Edessä oli reissun kylmin yö ja aamulla rapsauteltiin jäitä teltan rakenteista.

Matka jatkui Lojukoskelle ja varauskodan edustalle, jossa keitettiin sumpit.

Vieressä oli sinivalkoisia maamerkkejä eli oltiin SA-inti alueen vieressä ja siitä eteenpäin meneminen olisi vaatinut ämpärit päähän, koska Vekarajärven Pahkajärven ampuma alue halkaisee kansallispuisto alueen pohjoisesta etelään.

Otimme kuitenkin kurssin vastakkaiseen suuntaan ja vain vähän haastavaa reittiä 5 km kohti viimeistä leiripaikkaa, Katajajärveä. Lauantain kunniaksi alkoi liikenne vilkastua, tähän asti olimme tavanneet vain vähän metsässä liikkujia. Nyt lauantaina vastaan alkoi lappaa retkeilijää ja turistia pikkusievissä päivärepuissaan. Parhaimmat esitykset itänaapurista farkuissa, korkokengissä ja nahkatakeissaan.

Myös viimehetken sienestäjät koreineen ilmestyivät. Olimme patikan aikana nähneet runsaasti kangassieniä ja vähän tatteja. Kyllä sielua riipi, kun piti vain ne ohittaa, kun ei ollut mitään mahdollisuutta niitä ottaa rinkkaan ruttaantumaan.

Olimme Katajajärvellä ainoat majoittujat eikä sillä reitillä ollut muutakaan liikennettä juuri ollenkaan ja nyt kaikki sujui kuin vanhoilta tekijöiltä. Nyt jo oltiin tuttuja vitsit, kisailut laulukin alkoi kajahdella. Viimeisiä makupaloja kaupiteltiin puolin ja toisin, ruokatarpeet alkoivat olla jo tarpeettomia.

Viimeinen taival oli n. 2,5 km ja johto valitsi kahdesta sen ”vaativamman”, ettei totuus unohtuisi. Auton kylkeä piti ihan taputtaa varmistuakseen, että nyt oli kierros heitetty ja kaikki meni yli odotusten, ei edes nilkka nuljahtanut.

Väärä koira

Se Sokea Rouva otti kerran tarhasta väärän koiran valjaisiin ja lähti menemään. Ihan oli hyvää menoa, koska väärä koira oli Sepin velimies. Koirat olivat hämmästyneitä asian saamasta käänteestä, mutta molemmat hoitivat hommansa tosi hyvin. Pikkasen vain ylimääräistä komennusta, ettei kytätä taaksepäin. Onneksi työkaveri ryhtyi ihmettelemään koiran muuttunutta muotoa. ja tilanne valkeni. Saimme vaihdettua väärien emäntien oikeat koirat päittäin. Hitsi, taas se Sokea Rouva sai nauraa olemattomaan partaansa!

Tassuterapiaa

Yhtenä päivänä ei sillä Sokealla Rouvalla ihan onnistunut tuo sosiaalinen kanssakäyminen: Ensin edessä ollut viaton kulkija säikähti, kun luuli, että komentoäänellä annettu marssikäsky oli tarkoitettu hänelle. Toiseksi se Sokea Rouva ei olisi ehtinyt pysähtyä, kun kuuli iäkkäämmän tätikän tarjoavan apua ja samaan hengen vetoon kysyvän koiran nimeä. Tätikkä pysytteli sinnikkäästi rinnalla ja kertoi itku silmässä, että hänellä oli ollut 15-vuotiaaksi asti opaskoirakoululta saatu kotikoira, joka oli aivan täsmälleen samannäköinen kuin tämä koira. Nolona se Sokea Rouva pysähtyi ja vapautti oppaansa antamaan tassuterapiaa.

Hyvät ja huonot puolet

Mikäs se sokkeudessa pelottaa? No se, kun kävelet ääniohjatulla suojatiellä vihreillä ja just ehdit tajuta, että edessä olevalle kaistalle ajava auto ei aiokaan pysähtyä vaan kaahaa päin punaisia. Onneksi se Sokea Rouva ehti pysähtyä korokkeelle. Mikäs se sokkeudessa sitten raivostuttaa? No se, kun et saa pissipään rekkaria ylös, jotta pääsisit pieksämään sen saunan takana. Mikäs se sokkeudessa on sitten hyvää? no se, ettet näin ollen myöskään joudu edesvastuuseen pissipään pahoinpitelystä.

Osaavatko opaskoirat lukea tai laskea

”Kiitos, että kerroit tulevan bussin numeron, kun tämä koira ei ole vieläkään oppinut edes numeroita lukemaan, vaikka on jo 7-vuotias”, sanoi Sokea Rouva ystävälliselle herralle. Tämä hämmästelemään: ”Mitä, oppiiko nuo lukemaankin?” Sille Sokealle Rouvalle tuli kiire kertomaan, että vitsi, vitsi.

Sokealta Rouvalta kysyttiin metrossa: ”Menikö opaskoiran pasmat sekaisin, kun tuon aseman nimi muuttui Helsingin yliopistoksi?” Hihittäen rouva kertoi, ettei koira ymmärrä kuulutuksia eikä se osaa koulutuksesta huolimatta lukeakkaan. Toinen matkustaja kommentoi: ”Se sitten varmaan laskee ne asemat!” Sokea Rouva poistui paikalta naurusta hytkyen.

Kuka pelkää opaskoiraa

Sokea Rouva järkytti bussissa opaskoiran paikalle istuneen ladyn, kun laittoi käden reidelle ja kysyi: ”Onko sinullakin siinä opaskoira?” Lady änkytti, ettei ole, ja kertoi pelkäävänsä koiria niin paljon, ettei uskalla nousta, ennen kuin koira on kauempana. Onneksi koira osasi pakittaa, niin paikkakin sitten vapautui. Aika vaikea uskoa tuota lurppakorvaa vaaralliseksi!

Kannattaa katsoa eteensä

Sokean Rouvan oli ihan pakko kysyä kaupassa koiran päälle tallanneelta: ”Oletko sinäkin sokea?” Asiakas kantoi isoa ostosta eikä nähnyt eteensä. Koira parka säikähti ja vinkaisi kivusta.

Sokea Rouva törmäsi asema-aukiolla vastaantulijaan ja kerkesi miettimään, että onpas siinä sokea vastaantulija. Ja toden totta olikin: toinen sokko rouva opaskoiransa kanssa. Koirat oikein tähtäsivät törmäykseen. Kyllä rouvia nauratti!